Voin t löytää ketään kuten minä

Nikke-papan sotaretki-muistelmat

2020.03.07 08:54 penttihille80 Nikke-papan sotaretki-muistelmat

Eilisen päiväkirjan innoittamana oman papan sotamuistelmat, julkaisen sellaisenaan kuin hän kirjoitti, mietin mm. nimien sensurointia mutta jääköön, ties vaikka joku löytää sukulaisensa
Oikeastaan olisi pitänyt tarttua kynään jo neljäkymmentä vuotta sitten, olisi ollut tarkemmin muistissa tapahtumia 45 –vuoden takaisista ”sekasortoisista” ajoista, mutta mitä on jäljellä muistissa, tulkoon ne tallennettua.
Vuoden 1943 syyskuun 14 päivänä oli 1925 loppuvuodesta (1.7. – 31.12) syntyneet määrätty kutsuntaan kunkin kotipitäjän kirkonkylään, minut Salmiin, kuuden muun Käsnäselkäläisen kanssa. Metsäpellon Jussi ja minä jouduimme Lappeenrantaan jv. kk. 3:een, sen toiseen komppaniaan, ei ole muistissa minne ne toiset neljä passitettiin. Palvelukseen astumispäivä oli 13.10. –43, joten 18 vuotta täyttyi ensimmäiseen herätykseen.
Varusteet eivät siihen aikaan olleet kovin korkeatasoisia, minunkin asetakkia, malli 91, olisi voinut yhtä hyvin pitää manttelina, sillä sen verran se ylti polven alapuolelle.
Koulutus oli silti ankaraa ja oppilaat (au –opp.) innokkaita simputtamaan. Upseerit ja aliupseerit olivat etupäässä hyökkäysvaiheen aikana haavoittuneita, jotka oli vapautettu rintamapalveluksesta, heistä suurin osa oli asiallisia kouluttajia, mm. meidän joukkueenjohtaja (4. Joukkue) ylikersantti (nimi ei muistissa) sanoi joskus: otetaanhan tauko, turhaanhan minä teitä höykytän, kun joudutte rintamalle, niin kuolette kuitenkin.
Komppanian päällikkö ltn. Puttonen vaati sotilaallisuutta, mutta ei mitenkään erikoisen ankara. Lauantaisin oli marssipäivä ja illalla sauna. Ensimmäinen marssi oli vain 5 km, mutta ne jatkuivat myöhemmin aina 20 km:n. Oli toinen tai kolmas marssi, kun kasarmille palattua komppanian päällikkö käski minun tulla upseerikerholle hänen asunnolleen ruokailun jälkeen. Tietenkin se vähän jännitti, että miksiköhän? No, kun menin sinne niin selvisihän se. ”Olen ajatellut tehdä Teistä lähetin, mutta minun lähettini tulee olla ehdottoman sotilaallinen kaikissa tilanteissa. Sen voitte osoittaa koeaikana”.
Kolmannen komppanian päällikkö asui samassa huoneessa, eikä hänellä ollut omaa lähettiä, joten minun piti petata hänenkin peti. Oli siinä ainakin se hyöty, että löytyi sopivat varusteet, joihin sisältyi aivan uusi mantteli.
Aamupäivän aikana sain tehdä petaukset ja siivoukset, mutta iltapäivällä piti osallistua palvelukseen, marssille ei enää tarvinnut osallistua, marssillehan lähdettiin aina aamusta.
Joulun alla kerran kysyi kp. että haluaisinko minä joululomalle. Vissiin tuli oltua aina sotilaallinen, koska vain kaksi muuta koko komppaniasta pääsi jouluksi kotiin, viikoksi lomalle.
Talvella –44 venäläinen pommitti joskus Lappeenrantaakin, mutta ilmahälytyksiä oli sitäkin useammin ja miltei aina yöllä. Ilmahälytyksen saatua kaikki kasarmit tyhjennettiin, oli juostava noin puolentoista kilometrin päähän leirikentän maastoon. Sinne jouduttiin menemään joskus yöllä ilman ilmavaaraa.
Kerran tapahtui niin, että eräänä yönä yhdellä Suistamon kolmannen joukkueen pojalla katosi 500 mk seteli. Alkuun ylimääräiset herätykset keskittyi 3. joukkueeseen ja syyllistä haettiin leirikentän maastossa. Metsäpellon Jussi oli 3. joukkueessa, Jussilla oli aina rahaa, minäkin olin joskus lainannut häneltä ja jouduin todistamaan, että sillä on ollut rahaa ennenkin. Toinen ”rahamies” samasta joukkueesta oli Semi Aleksi. He joutuivat iltaisin täyspakkaus mukana oppilastupaan, jossa heidän oma ryhmänjohtajansa, oppilas Liukkonen koitti maahan ylös, kyykkyyn käy, kivääri niskan päälle vie, menetelmällä saada tunnustamaan jommankumman. Lopulla joutui leirikentälle nimenomaan yöllä koko komppania hakemaan syyllistä. Toista viikkoa kesti, ennen kuin 3. Joukkueen johtaja vänrikki Veljo sai syyllisen selville. Se oli juuri tuo oppilas Liukkonen, joka Jussia ja Semin Aleksia simputti. Ei tainnut tulla aliupseeria siitä oppilaasta.
Ruoka ei silloin ollut kovin ”kasevaa” eikä sitä ollut riittävästi. Pöydän päässä oli keittopata, josta pöydän vanhin jakoi sen lautasille, leipä ja muut mahdolliset tykötarpeet oli jaettu valmiiksi jokaisen kohdalle.
Kevättalvella Mannerheim kävi pitämässä koulutustarkastuksen, kyseli muutamilta asioita, minun vierellä olevalta kysyi: riittääkö sotilaalla ruoka? ”Riittäähän se kun joka viikko saa kotoa paketin” ”onko Teillä niin varakas koti?” ”No eihän ne tänne minua nälkään tapa”. Kumma kyllä annokset sen jälkeen suurenivat.
Huhtikuussa tuli aika meidän siirtyä Viipuriin Htk:n, (Henkilötäydennyskeskus) siellä meidät majoitettiin Sorvalin kasarmille, osa vietiin muualle, koska Metsäpellon Jussi ei ollut siellä, enkä häntä nähnyt myöhemmin kannaksellakaan. Sen sijaan Sorvalissa tapasin Pyhännän Ahokylästä evakkoajalta tutun Toivo Kärkkäisen, hänkään ei ollut kannaksella samassa porukassa. (Pitääpä käydä Kärkkäiseltä kyselemässä, että minkälaiseen ”savottaan” hän joutui, kun lähdettiin Viipurista).
Viipurissa ei pidetty koulutusta. Käytiin mottimetsässä, polttoaineesta oli silloin kova pula, autolla vietiin ja tuotiin noin 10km päähän, kaksi mottia oli päivän urakka, mutta jos teki enemmän, niin ”lopuista” maksettiin käypä palkka.
Mottisavotan jälkeen jouduin minä ”saunamajuriksi” Tervaniemeen (Viipurin linnan vastapäätä). Tervaniemessä oli myös Htk, jonne aina kokoontui kannaksen armeijakunnan sotilaita sairaalasta tai muuten pitempään etulinjasta pois olleita. Se oli parakkisauna jonka toisessa reunassa oli ”täikaappi”. Kaikkien saunassa kävijöiden piti viedä kaikki vaatteet täikaappiin, sinne piti eräänlaisella ”separaatilla” veivata kiukaan päältä lähtevää putkea myöten kuumaa ilmaa ja pitää kaappi-ilma 90C 30 min. Kaksi miestä kerralla oli ”majurina”, johon sisältyi tietenkin myös saunan lämmittäminen.
Kesäkuun 1944 alussa pääsin lomalle ensimmäisen kerran sitten joulun. Mikko –veli tuli myös lomalle samaan aikaan, noin vuorokauden olimme yhtä aikaa kotona, ennen kuin lomani päättyi. Paluumatkalla kuulin jo, että venäläinen on hyökännyt valtavalla voimalla suomalaisten asemia vastaan ja että Kannaksen armeijakuntien miesten (lomalaisten) on välittömästi palattava yksikköihinsä.
Seuraavana iltana vähää ennen hiljaisuutta päivystäjä haki minut puhelimeen. Mikko soitti Tervaniemen Htk:a sanoi olevan menossa jo Kannakselle. No minä lähdin heti Tervaniemeen (Sorvali – Tervaniemi väli noin 2 km) pääsin Neitsytniemen kohdalle, tuli ilmahälytys, jolloin ei olisi saanut liikkua. Lähempänä Tervaniemeä vastaan tuli katupartio. Selitin vetäjälle asian, antoi mennä, sanoi; mutta suojaudu jos pommitus alkaa. Ei tainnut sillä kertaa tulla pommitusta. Kun menin Tervaniemeen kentällä oli ainakin 2000 miestä. Mietin hetken miten tuolta löytyy Mikko. Parakin eessä oli muutamia upseereita antamassa tilannekatsausta, menenpä sinne. No Mikko hoksasi minut ja tuli sinne. Lomalta mentyä sain 2:n viikon muona- ja ostotupakat, kun on silloin polttanut, niin vein ne Mikolle. ”Ei tämä mylläkkä kauan kestä, siksi lähdin kesken loman (vaikka oli mennyt naimisiin silloin vuoden vaihteessa) että paremmin pääsen lomalle uudestaan, kun tilanne rauhoittuu” sanoi hän.
Seuraavana iltana (10. 6. koska läpimurto alkoi 9.6. aamulla) meidät otettiin Viipurin tavara-asemalle ja lastaus kannakseen matkaa varten alkoi. Kun melkein kaikki olivat jo vaunuissa (härkävaunut) alkoi valtava pommitus. Minä ja noin joukkueen verran muita olimme vielä laiturilla. No siitä vaan laiturin viereen radalle, oli ainakin toiselta sivulta hyvä sirpalesuoja, kun laiturin reuna oli graniittia. Pommitus kesti noin kaksi tuntia, laivue toisensa jälkeen toi ”terveisiä”, ratapiha oli yhtenään valaistu valopommien avulla.
Mukavaa katseltavaa se mahdollisesti olisi ollut jostakin etempänä, mutta pelottavaa kun itse on maalitauluna (olikohan naapurille mennyt tieto, että täällä lastataan apuvoimia Siiranmäen puolustajille). No, yhteenkään vaunuun ei tullut täysosumaa, montako kuoli sirpaleista, sitä emme saaneet tietää. Sen sijaan radan saivat poikki.
Kuljetuksen johtaja (vääpeli) komensi meidät maantielle ja marssirivistöt kuntoon. Maantielle oli noin 700 m matka suopeltoa (Viipurin tavara-asema on suota). Noin sadan metrin päässä putosin levän peittämään suonsilmäkkeeseen kaulaa myöten, jalat ei yltäneet pohjaan, mutta kiväärin avulla pääsin pois. Tielle päästyä menin vääpelille kertomaan (ja näkyihän se, kun vesi tippui manttelista) tapauksen. ”Ei ole muuta mahdollisuutta, hännille vaan, marssitaan Karhusuon pysäkille”. Se oli jo aamuyötä kun pääsimme Karhusuolle. Vääpeli komensi meidät hajaantumaan kuusikkoon. Minä koputtelin pysäkkirakennuksen ovea. Tulihan sieltä junanlähettäjä aukaisemaan, mutta ei päästänyt sisälle, sanoi ettei ole lupa päästää sisälle ketään. Se yö oli tavallista kylmempi, mutta nuotiotakaan ei saanut tehdä.
Jalasjärveltä saatu jatkokoulun päästötodistus lompakossa oli ottanut vähän väriä ja liimattavaakin siihen tuli, kun teknillisen koulun hakupapereita varten tehtiin jäljennöstä, kouluun mentyähän piti näyttää alkuperäiset.
Seuraavana päivänä tuli Kannakselta päin juna ja iltapäivällä matka jatkui. En muista, että annettiinko Sorvalista lähdettäessä mitään syötävää, mutta vaunuun johon menimme, siellä olleet vanikanpalaset keräsimme talteen.
Iltamyöhäsellä olimme Valkjärven asemalla. Siellä suurin osa otettiin kuorma-autoihin. Noin komppanian verran meitä jäi jatkamaan matkaa marssien kohti Siiranmäkeä. Aamupuolella yötä oli levähdystauko, noin kaksi tuntia. Ensimmäisen kerran saimme kuulla, miten kranaatit ujeltavat. Kun aamulla jatkettiin matkaa, alkoi tulla yksittäisiä ”marjamiehiä” vastaan (marjamiehiksi sanottiin niitä, jotka tiukanpaikan tullen lähtivät karkuun, mutta palasivat myöhemmin takaisin. Käpykaartilaisia olivat ne, jotka karkasivat eivätkä palanneet, ennen kuin rauhan tultua). He sanoivat; ”älkää hyvät pojat menkää sinne”. No me tietenkin mentiin sen vääpelin vetämänä, joka lähti Viipurista. Ennen puoltapäivää vissiin tuli tieto ylempää, käännyttiin takaisin sinne mistä tultiin.
Maataistelukoneetkin alkoivat meitä seuraamaan puidenlatvojen yläpuolella lentäen, peltoaukioiden ylitys toisinaan oli ryömimistä ravin pohjia myöten (maataistelukoneet tuli ensikerran mukaan koko sodan aikana Kannaksen suurtaistelujen alettua 9.6.-44).
Syötävää emme saaneet mistään, kun ei oltu vielä minkään yksikön ”muonavahvuudessa”. Erästä ETP:aa (elintarvikkeiden täydennyspaikka) juuri lastattiin autoihin siirrettäväksi edemmäksi. Sain vohkittua 2,5 kg puulaatikollisen juustoa, jotkut onnistuivat saamaan koirakeksiä, ennen kuin lastaajat huomasivat. No muutamille riitti sentään jotakin suolenmutkaan.
Saimme tietää, että Siiranmäki on jätetty ankaran painostuksen vuoksi. Niistä kavereista, jotka otettiin autoon, osa ei palannut takaisin elävänä, sillä he kerkesivät melkein vuorokauden olla siellä ”mylläkässä”, joten mahtoi olla tuurintynkää, kun ”etenimme” marssien.
Illansuussa tulimme Punnukseen. Vääpeli komensi meidät tien vieressä olevaan pusikkoon hajaantumaan. Järvilaakson Mikko oli toisella puolella puskaa. Sovittiin, että jos nukahdamme ja toinen kuulee kokoontumisesta, niin herätetään. Naapurin tiedustelukone seurasi meidän ”hajaantumista” ja eipä aikaakaan, kun maataistelukoneet alkoivat ”suolaamaan” pusikkoa ja niitä oli monta kymmentä, ellei satoja. Kun rätinä oli ohi niin minä kuin muutkin tietenkin nukahdimme, kun ilmakin oli jo lämmennyt suorastaan helteiseksi.
Puolenyön tietämissä heräsin ja kurkistin puskan toiselle puolelle, ei Mikkoa näkynyt, kurkin muittenkin pensaiden taakse, ei ketään. Suunta oli selvillä, noin kilometrin päässä oli porukkaa, siihen oli tullut Siiranmäestä erp. 12:n toinen komppania ja jääkärijoukkue, minut oli ”täydennetty” toiseen komppaniaan. Minulta jäi ensimmäinen keittoruoka syömättä, keitto oli jo kerennyt loppua, sain kuitenkin kuivaa muonaa reilun annoksen.????????? Maataistelukoneiden tulitus oli saanut matkalaisen maallisen vaelluksen päättymään.?????????? Tuskin kerkesin hätäisesti syödä, kun annettiin patruunat ja lähdettiin takaisin tulosuuntaan.
Noin kahden kilometrin päähän asetuttiin metsään tarkoituksella ottaa vastaan vihollinen (viivyttää, jotta vetäytyminen sujuu turvallisemmin). Minä jouduin ensimmäisenä etuvartioon ikäiseni kaverin kanssa. Noin sadan metrin päässä suoja-asemasta pellon reunassa oli hyvä näkyväisyys Muolaan kirkonkylän (noin 8 km) liekkeihin kesäyön hämyssä. Silloin ei vielä venäläinen ehkä ollut Muolaassa, mutta palot oli saanut aikaan pommitus. Oli 2-haarainen koivu, toinen haara kaadettu istumakorkeudelta pois, otin siinä istuma-asennon, kaveri sanoi aina vähän päästä, ”älä nuku” yhtä monta kertaa vastasin ”en minä nuku” mutta niin ”lyhyttä” kaksituntista en muuta muista. Kuulin kun joukkueen johtaja toi vaihtoa, sanoi: ”kaveri taitaa nukkua” johon kaveri: ”se on nukkunut koko ajan” ”en minä nuku”.
Suoja-asemaan olivat tehneet nuotion sillä aikaa ja keittelivät siinä teetä. Minä siihen nuotion lähettyville panin pitkäkseen, kuulin kun ”vanhat miehet” sanoivat: ”onpa poika väsynyt, kun nukkuu vaikka tuommonen sääskiparvi on ympärillä”.
Seuraavana aamupäivänä heräsin siihen, kun soppatonkkia kalisteltiin. Komppanianpäällikkökin (ltn Ryynänen) oli tullut tervehtimään uusia tulokkaita. Otti plokin ja kirjoitti jotakin, taittoi sen ”kirjekuoreksi” ja sanoi ”lääkintäryhmä on 3. Talossa tien vasemmalla puolella vajaan kilometrin päässä. Kun olet ruokaillut niin mene sinne, minä käyn mennessä sanomaan siellä, että joku lähtee viemään sinut jsp:lle, se ei olekaan kovin kaukana suoraan metsän poikki ja he osaavat oikotien”. Luin mennessä mitä se on (käski antaa sen lapun jsp:n lääkärille) siihen kirjoittanut. ”Laita tämä mies Sisä-Suomeen niin kauas kuin mahdollista” Kärpäset ja muut siivekkäät olivat nokkineet silmäluomet melkein vereslihalle. Kyllä askel keveni, kun luin lapussa olevan tekstin.
Lääkäri luki lapun ”ei ole mitään mahdollisuutta, mene toimitusjoukkueeseen, se on tuossa ihan 100 m päässä”. Siellä oli kuormastot (hevos) valmiina lähtöön. Menin vääpelille (kersantti Kerimäeltä, nimeä en muista) ilmoittautumaan. ”Menevie kivääri ja reppu kärryyn johon näet niiden sopivan, odottelemme tässä lähtökäskyä, tulee mahdollisesti kahden vuorokauden marssi”. Lähtökäsky tulikin kohta. Äyräpäässä oli vielä siihen aikaan kevytrakenteinen ponttoonisilta, mutta se ei kestänyt hevosajopelejäkään. Ainoa maantiesilta oli Antrean kirkonkylässä. Äyräpää – Vuosalmi lossin oli naapuri saanut tuhotuksi ilmasta käsin.
Antreaan päin menijöitä oli muitakin tien täydeltä, tykistöäkin jo siirrettiin Vuoksen pohjoispuolelle. Tien varsilla oli eläviä, sekä teurastettuja elukoita, sialtakin oli kinkku viety ja loppu ruho oli kärpästen ja muiden siivekkäiden ravintona.
Iltayöstä olimme Antrean kirkonkylässä (Punnus – Antrea väli ainakin 50 km) jossa yövyimme taloissa (siviiliväestö oli jo evakuoitu). Aamuvarhaisella lähdettiin takaisin tulosuuntaan, mutta Vuoksen pohjoispuolta. Viipurissa ”uiminen” ja Karhusuolla vietetty kolea aamuyö sai aikaan minussa melkoisen kuumeen. Illalla olimme miltei samalla kohtaa mistä lähdimme edellisenä päivänä Vuosalmella noin 3km Vuoksen rannasta.
Majoituimme telttoihin, kaksi vuorokautta makoilin teltassa, kun ei minulla ollut mitään tehtävää ja kuumettakin oli, eikä ollut tekemistä toisillakaan, kun ei ollut tietoa minne pitäisi viedä soppaa. Kolmantena päivänä tuli komppaniasta tieto, että etulinjan ja toimitusjoukkueen välillä tarvitaan yhdysmies. Komppanian olinpaikka vaihtui niissä olosuhteissa usein.
Meidän siirtymäaikana oli pataljoonamme, kuin myös monet muut pataljoonat, olivat peräytyneet Äyräpäähän, johon muodostunut sillanpääasema, joka oli tarkoitus myös pitää. No, vääpeli kyseli ensin vapaaehtoista, kun ei sellaista ilmaantunut, esitteli yhdelle ja toiselle, että lähtisitkö sinä? ”Onhan täällä sellainenkin, jolla ei ole tehtävää”. Minä arvasin, että se olen minä. Viimein vääpeli sanoi ”pitänee sinun lähteä”.
Illalla otettiin sopat mukaan ja lähdettiin. Vene oli jo rannassa odottamassa soppaa (ensimmäistä kolmeen päivään). Komppanian komentoteltta oli noin 100m päässä jokivarresta. Menin ilmoittautumaan kompp. Päällikölle. ”Täälläkö sinä vielä olet, no mene venevartioon, aamulla päästään lepoon. Venettä ei saa antaa luvatta kenellekään”. Yksi vene oli komppanian käytössä, muilla yksiköillä oli myös syöksyveneitä, niitä pidettiin pohjoisrannalla (Suomen puolella) ja ne tulivat etelärannalle tarvittaessa. Kaikki huolto-osastot olivat Suomen puoleisessa rantamaastossa. Vene oli kalliokielekkeen vieressä, tulvavesi oli syövyttänyt puiden juurien alta mainion sirpalesuojan.
Koko yön venäläinen keskitti aina pienin väliajoin jos jonkinlaisilla aseilla. 1904 ja 1905 syntyneet oli asemasodan aikana päästetty jo siviiliin, mutta 9.6.-44 alkaneen ”mylläkän” jälkeen ne otettiin uudelleen palvelukseen. Meidänkin komppaniaan tuli heitä meidän jälkeen täydennyksenä. Eräs –04 syntynyt Saarijärven mies (nimeä en muista) juoksi aina kun keskitys alkoi veneelle, ”lähdetään pois, ei minun passaa tänne kuolla, minulla on seitsemän alaikäistä”. No minä, että milläs ne toiset tulee jos tapahtuu läpimurto. Lääkintämiehet kun toivat haavoittuneita, niin veivät takaisin etulinjaan, jonne oli rannasta matkaa noin 600m. Useimmiten toisena lääkintämiehellä oli kaverina asealiupseeri, jonka kanssa toimitimme apua tarvitsevan jsp:lle ja palatessa teimme patruunatäydennystä. Ajp (ampumatarv. jakelupaikka) ja jsp olivat noin puolen km päässä rannasta, lähellä toisiaan (asealiupseerina oli sotamies Nikolai Lukin, s. 1921, Salmista, aliupseerit oli jo ”loppuneet” Siiranmäki – Äyräpää välille). Pataljoonan komentoteltta oli noin 200m päässä meidän komentoteltasta vasemmalle. Aamuyöstä siihen osui 6” täysosuma. Teltassa oli sillä hetkellä 12 henkeä. 6 kuoli heti, joista yksi oli meidän komppanianpäällikön lähetti, 5 haavottui, mutta pataljoonan koment. majuri Aholalta meni vain kuulo joksikin aikaa ja korvista tuli verta. Kun keskitys taukosi, Ahola meni vuoksesta noukkimaan kaloja.
Samana yönä meidän komppanian yksi mies menetti järkensä. Kun lääkintämiehet toivat hänet rantaan, ei meinattu saada veneeseen, veneestä pyrki pois, siinä oli Lukinilla piteleminen. ”Martti ole rauhallinen (Martti Huupponen), ei Nikke sinua linjaan vie”. Ja minulle ”souva, souva, aamulla pääsemme lepoon”. Sen näki miehen naamasta, ettei se ole teeskentelyä, vaan järki on ”nyrjähtänyt” tosissaan. Meillä oli kova työ saada hänet jsp:lle. Esittelimme teltassa olevalle lääkärille potilaan, hän sanoi; jättäkää tuonne penkalle toisten luokse, kohta pitäisi auton tulla hakemaan potilaita. Sittenpä se olisi lähtenyt meidän perään. Sinne oli tuotu muistakin komppanioista haavottuneita ja kyllä niitä jo siellä oli ainakin yksi autolastillinen (autoon ei päässyt heti jsp:llä, jonkin matkaa taaksepäin siirrettiin hevospelillä sellaisia, jotka eivät pystyneet kävelemään).
Saimme ”tutustua” toiseenkin tappovehkeeseen, sellaiseen joka oli venäläisellä ensikertaa käytössä kesällä -44 alkaneessa suursodassa. Se oli urkupyssy, Stalinin urut, hehtaaripyssy ja mitä kaikkea nimiä sillä olikaan. Sen ensimmäinen kranaatti kun nosti vesipatsaan rannalla, patsasketjua riitti toiselle rannalle asti, vaikka vuoksen leveys sillä kohtaa taisi olla ainakin puoli kilometriä. Oli sillä niitäkin pyssyjä yhtä useampi, kun samanaikaisesti nousi useita patsasketjuja veneen molemmin puolin, vedessä räjähdellessään ei niistä tuntunut olevan sirpalevaaraa. Mutta kun rantakalliolle osui kuusituumainen, niin kyllä vedessä oli sihinää, kumma kyllä, ei sattunut yksikään veneeseen, vaikka sen molemmin puolin vesi sihahteli.
Meistä oikealla oli pienikokoinen saari. Siellä oli jääkärijoukkueen yksi ryhmä asemissa, meidän komppanialle alistettuna. Aamulla neljän maissa pojat vuotavalla siviiliveneellä tulivat komentopaikalle vaihtoa varten. Yksi niistä oli Järvilaakson Mikko, hän oli joutunut jääkärijoukkueeseen. Kompp. päällikkö passitti heidät takaisin, sanoi, että kyllä teidät haetaan sitten kun vaihto tulee, emme me teitä sinne jätä. Vaihto tuli vasta illalla, se päivä oli suhteellisen rauhallinen. Rakot olikin jo minun kämmenissä yöllisistä soutamisista, venekin oli sellainen tasakärkinen ja –peräinen pioneerivene.
Se kevyt ponttoonisilta oli purettu jo vähän aikaisemmin, vissiin siksi ettemme pääse karkuun.
Joen toisella puolella noin kilometrin päässä alavirtaan hajaannuimme melko lähelle rantaa koivikkoon. Tiltu puhui kovaääniseen; ”suomen miehet, turhaan te tapatatte itseänne, antautukaa, täällä on hyvä olla”. Sitten luetteli vangiksi saatujen nimiä. Ja sitten alkoi keskitys kaikenlaisilla aseilla. Yhtäjaksoisesti sitä kesti noin tunnin alkaakseen taas uudelleen jonkin ajan kuluttua. Silloin minä ajattelin; Karjala ja puoli muuta Suomea menköön, kunhan täältä hengissä selviäisi. Aamulla siirryttiin parin kilometrin päähän rannasta kaivamaan uusia puolustusasemia. Minä menin töpinään ja opastin soppaa pienentyneelle komppanialle. Ei enää Ryynänenkään puhunut ”kauas Suomeen” lähdöstä. En muista tarkkaan minkä aikaa siinä olimme, juhannuksen ajan kumminkin.
Juhannuksen jälkeen jaettiin kaikille polkupyörät. Siitä kuitenkin lähdettiin samanaikaisesti toimitusjoukkueen kanssa. Toimitusjoukkue vietiin Vuoksenrannan pitäjän Salo-Kekkilän kylään, 1. ja 2. komppania jäi ko. kylästä noin viiden kilometrin päähän, Vuosalmelle päin. Sillä kohtaa oli sotamies venäläinen eteläpuolella ja suomalainen pohjoispuolella jokea. Eikä se siinä pyrkinytkään erikoisemmin joen yli. Tykistöllä keskitti sentään joskus.
Äyräpäässä venäläinen painosti jatkuvasti. Monet kerrat pääsi joidenkin osastojen kohdalla rantaan asti, mutta molemmin puolin sivustajoukot saivat asemat takaisin, mutta suurin tappioin.
Heinäkuun alkupäivinä se tuli kuitenkin yli joen melkoisella ryminällä. Jr. 49:stä ainakin puolet kuoli ja haavottui. Syöksyveneet ja lautat saivat täysosumia, loput tulivat uimalla ja uimataidottomat jäivät vangiksi.
Muutaman päivän sisällä venäläisellä oli 6 km leveälti ja 3 km syvälti hallussa Vuoksen pohjoispuoleista maata.
Erp:n 12. 1. ja 2. komppania joutui vastaiskuun. Minä ja yksi toinen kaveri olimme erään luutnantin kanssa merkinneet uusia puolustusasemia Vuoksenrannan ja Salo-Kekkilän väliseen maastoon jo melkein viikon. En muista varmaan, mutta luulen, että em. pelasti minut vastaiskusta. Kahden vuorokauden ajan taistelivat niin, että välillä oli puolustusasemat venäläisillä ja välillä suomalaisilla. Laatokan pohjoispuolelta tuli avuksi Laakuksen panssaridivisioonan kaksi rykmenttiä Erp. 12 avuksi. Ne joutuivat paniikin valtaan. Pataljoonan komentajan, majuri Aholan lisäksi ei kahdessa komppaniassa ollut yhtään upseeria tai aliupseeria. Ahola välillä kokoili sekä oman että muiden osastojen ”marjamiehiä” ja taas lähti vyöryttämään. Viimein oli Aholankin luovuttava, hänen mukana tuli tukikohtaan yhdeksän miestä.
Seuraavana päivänä tuli meidän komppanian yksi kersantti ja seitsemän miestä. Olivat ”marjassa”. Ryynänen haavoittui. Silti se puolustusasema jäi suomalaisten haltuun. En tullut tietämään jäikö Saarijärvelle seitsemän puoliorpoa, enkä Järvilaakson Mikkoakaan nähnyt jälkeenpäin (jääkärijoukkue oli myös vastaiskussa mukana) en muista nähneeni Lukinin Nikolaitakaan. Heinäkuun loppupuolella muuttui tilanne paljon rauhallisemmaksi, melkein asemasodaksi. Komppania täydennettiin Salo-Kekkilässä ja pian sen jälkeen tuli siirto Vuoksenrannan kirkonkylään. Asetuimme siellä asumaan taloihin.
Minä olin taas toimitusjoukkueessa ja tulin em. paikkaan kuormaston mukana. Pojat teurastivat matkalla mullin. Illalla alkoivat sitä palvaamaan uunissa. Minuun iski punatauti. Tuli kova kuume ja ripuli. Ihan yhtenään sai juosta ulkona. Se löi äkkiä heikoksi, ei ollut kovin pitkä matka käymälään, mutta silläkin välillä piti istahtaa monta kertaa. Illalla myöhään jo hourasin, mutta hoksasin itsekin sen. Kaverit meinasivat, ”poika pitää viedä aamulla jsp:lle.” Sinne oli tuotu miehiä muistakin joukkueista ja komppanioista, niin paljon, että onnikka tuli täyteen.
Meidät tuotiin Ilmeen kenttäsairaalaan. Oli kai jokin maatalousoppilaitos, koska siinä oli korjaamorakennus, jonka yläkerrasta oli tehty osasto punatautisille, haavoittuneet olivat muissa rakennuksissa. Kahtena ensimmäisenä päivänä annettiin vain teetä. Seuraavina päivinä teen lisäksi muutama korppu.
Nälkä oli kova, niinpä minä hain ullakolta vaatteeni ja lähdin eräänä iltana kylälle (siellä oli vielä siviiliväestö). Satuin sellaiseen taloon, jossa oli juuri leivottu hiivaleipää ja voita juuri kirnuttiin. Minä paikkasin pojan polkupyörän sisuskumin ja sain syödäkseni lämmintä leipää tuoreen voin ja piimän kanssa, sainpa niitä myös mukaan.
Ovella oli ylihoitaja vastassa ja otti ”eväät” pois. Seuraavana aamuna sanoi lääkärille, että tämä mies kävi eilen illalla kylältä hakemassa ruokaa. ”jahah, housut pois”. Se oli sellainen tauti, että monille jouduttiin suorittamaan verensiirto ja monet siihen menehtyivät.
Päivää myöhemmin minua tuli sinne meidän komppanian kirjuri hakemaan (korpr. Malinen Kerimäeltä) kun oltiin päästy jo velliasteelle, sovittiin Malisen kanssa, että sanotaan lääkärille aina samalla tavalla ”vatsan toiminnasta”, jotta pääsemme yhtä aikaa pois.
Samana aamuna kumpikin luvattiin pois. Kun menimme sairaalan toimistoon puoliltapäivin, niin komennustodistus oli vain minulla. Oli siellä puolikymmentä muuta miestä muista yksiköistä, joiden kanssa lähdettiin kohti opastuselintä, jonka sijainnin paikkakunnan nimeä en muista, se oli kuitenkin Viipuri-Sortavalan rautatien varressa.
Olimme siellä illalla ja sovimme, että mennään vasta aamulla ilmoittautumaan. Menimme autiotaloon yöksi (siellä ei ollut siviiliväkeä). Sinne oli kellariin jäänyt hilloja, niitähän me popsittiin ja ainakin minun vatsani ei siitä tykännyt.
Aamulla menimme opastuselimeen. Kaksi miestä siitä toimitettiin eri suuntaan ja me toiset seuraavaan opastuselimeen, joka oli Räisälän kirkonkylässä. Matkaa teimme pääasiassa kävellen, välillä sattui saamaan autokyytiä huoltoautoissa. Puolenpäivän maissa oltiin Räisälän opastuselimessä, josta minut ohjattiin Pyhäjärven eteläpäässä olevaan opastuselimeen.
Jatkoin sinne matkaa yksin ja olin siellä iltamyöhäisellä. Siellä neuvottiin, että yksikkö on ihan muutaman kilometrin päässä, mutta saa olla heilläkin yötä. Lähdin kuitenkin illalla kun kehuivat porukan olevan lähellä. Sain kuitenkin taivaltaa koko yön, eikä siellä liikkunut ketään muita. Etulinjaan siitä oli vielä kymmeniä kilometrejä, kuului vain silloin tällöin tykinlaukaisuja Sakkolan suunnalta.
Ensimmäisenä tuli pataljoonan komentopaikka ja etp. majoitusalue olivat juuri kokit aamuteetä keittämässä, sanoivat meidän komppanian olevan noin 5 km päässä. Sinne tulikin meidän komppanian hevonen hakemaan muonaa ja loppumatkan pääsinkin hevoskyydillä.
Sairaalassa oloaikana Erp.12 oli siirretty Vuosalmelta Pyhäjärven pitäjän Riiskan kylään Laatokan rannalle Konevitsan kohdalle rannikkovarmistukseen. Kun Vuosalmi ja Vuoksen linjat yleensä muuttui melkein asemasodaksi, niin vissiin sodanjohto luuli sotamies venäläisen pyrkivän Laatokkaa myöten. Kuten menin toimistoon aamulla, siellä oli Malinen jo ”vastaan ottamassa”, vaikka jäi sairaalaan kun minä lähdin. Oli saanut vääpeliltä kirjeitse uudesta olinpaikasta, joten pääsi tulemaan suorinta tietä. Minä jouduin kiertämään Pyhäjärven eteläpuolitse, kun pohjoispuolta olisi matkaa ollut noin kymmenesosa.
Ei sotamies venäläistä näkynyt ollenkaan Laatokalla, niinpä siellä alkoi vähitellen (siviileitä ei siellä ollut) viljankorjuu, perunatkin olivat jo kasvaneet, mutta niitä ei saanut ottaa, eikä omenoitakaan. Erään kaverin kanssa eräänä iltana pimeän turvin kävimme omenavarkaissa ja jouduimme kiinni. Rangaistus : komppanian kaikki alusvaatepyykki pestävä. Se olikin aiheellista, alusvaatteiden vaihtoa ei ollut koko kesänä. Kyllähän se meidän pyykkääminen jäi muuripadassa keittämiseen, kaipa täit sielläkin väheni.
Kun sitten syyskuun 5:pvä tuli aselepo, alkoi kiireinen viljan korjuu ja saatiin ottaa uusia perunoita sekä omenia. Puitu vilja lähetettiin kuorma-autoilla lähimmälle rautatieasemalle, mutta perunapeltojen lopullista kohtaloa en muista, minä ainakaan en ollut perunannostossa.
Sieltä tulikin sitten siirto länsikannakselle, mutta paikkakunnan nimeä en muista. Yhden yön kerkesimme olla uudessa paikassa kun tuli välirauha.(18.9.-44). Niinpä meidän pataljoonan tehtävänä oli luovuttaa paikkakuntia Jääske-Imatra suunnalta. Tulimme Imatran-kosken kautta Simpeleen asemalle. Aika jonka käytimme tähän matkaan, ei ole muistissa. Simpeleessä olimme kuitenkin illalla ja aamulla piti alkaa lastaus pohjoisen matkaa varten, saksalaisia varten, saksalaisia ajamaan pois Pohjois-Suomesta. Aamulla tuli tieto päämajasta, että ei toisen divisioonan yksiköitä lähetetä pohjoiseen, kun Kannaksella oli suuret tappiot. Siitä hyvillä mielin käännyttiin Imatralle päin ja tultiin Ruokojärven pitäjän Syyspohjan kylään. En muista minkä aikaa siellä olimme, siellä kuitenkin Erp.12. lopetettiin, vanhat miehet pääsivät siviiliin ja –25 syntyneet siirrettiin jr.7. joka oli rauhan aikana toimiva yksikkö.
Syyspohjaan tuli sairaalasta Huupposen Marttikin, hyvin oli ”toipunut”, haitariakin osasi soittaa ihan kuin ennenkin. Me, jotka jäimme vielä armeijaan, siirryimme Immolaan j.r.7. siellä reserviläisiä alkoivat kotiuttaa. Rykmentinkomentaja lausui ”jäähyväispuhetta”, mekin olimme kuuntelemassa (eversti A. Ehrnrooth). Kyllä kai hän kiitteli miehiä, mutta mieleeni jäi mm. tämä: ”karrhu ei ole vielä kaadettu, ei panna miekkaa tuppeen”. En muista minkä aikaa olimme Immolassa, mutta lumi tuli maahan siellä olo aikana.
Immolassa oli vain työpalvelusta, en muista mitä muut tekivät, mutta minä ja yksi kaveri Kurikasta hoidimme hevosia, en vain muista montako niitä oli. Immolasta osa meistä siirrettiin Mikkeliin ja osa Jyväskylään, minä Jyväskylään. Jyväskylässäkin minä olin jonkin aikaa hevosmiehenä. En muista oliko ne samoja hevosia kuin immolassakin, enkä muista sitäkään millä kulkuneuvolla mentiin Jyväskylään, siellä löytyi hevosillekin töitä, asemalta ajettiin ampuma- ym. sotatarvikkeita Seppälänkankaan (asemalta) asevarikolle.
Jouluksi päästivät lomalle. Kotiväki oli silloin Kangaslammin Joutsenlahden kylässä, Uuno Vänttisen talossa.
31.12 –44 päättyi nostomiespalvelus kestettyään 445 vuorokautta ja 1.1.45 alkoi varusmiespalvelus jr.7. 6. komppaniassa edelleen Jyväskylässä.
Maaliskuulla –45 oli ensimmäiset eduskuntavaalit. Silloin vielä pelkäsivät tulevan kapinan, jonka vuoksi asevarikot varmistettiin. Kaksi joukkuetta jäi Seppälänkankaan varikolle ja kaksi joukkuetta Inhan varikolle (minä olin Inhassa). Muuten Inhan asemalla sattui meidän siellä oloaikana junaonnettomuus, pikajuna ajoi asemalla olevan tavarajunan päälle, jota ”sotkua” selvittämään vietiin meidätkin, en muista montako kuoli ja loukkaantui. Inhassa asuimme Tuomasniemen metsäkoululla.
Huhtikuun alussa tultiin takaisin Jyväskylään ja sieltä lähdettiin melko pian Rautjärvelle (itärajalle) mottimetsään. Kaksi mottia päivässä piti tehdä silloinkin, jos teki enemmän, niin lopuista maksettiin ”käypä palkka”. Alkuun erään kaverin kanssa teimme porukassa, mutta kun päivä kului 5-6 mottiin, niin ruvettiin kumpikin tekemään ”omaan pottiin”, niin minä tein 4 mottia päivässä sääsuhteiden salliessa.
Huhti- toukokuun mentiin takaisin Jyväskylään, mutta ei ole muistissa mitä siellä puuhattiin. Kesällä lähdin kerran ”omalle lomalle” Kangaslammin Joutsenlahteen, jossa kotiväki silloin oli. ”loma-aikana” oli komppania siirretty Savonlinnan Aholahteen. Sunnuntai-iltana muiden iltalomalaisten mukana menin laivalla Aholahteen. Laiturilla oli päivystävä upseeri tarkastamassa varuskuntakorttia. Eihän minulla tietenkään sellaista ollut. Seuraavana aamuna piti mennä komppanianpäällikön puhutteluun. Silloin oli jo järjestelyt käynnissä jr.7 kokoontumiseksi Mikkeliin. Kp. kysyi vääpeliltä, että mihin tämä mies on määrätty siirrettäväksi. ”Helsingin komennuskomppaniaan” vastasi vääpeli. ”Ei mihinkään Helsinkiin, tämä mies pannaan pohjoiseen, miinanraivausporukkaan”. Jyväskylässä annoin talvella vääpelille hevoskyydin emäntäkoululle, kun se kävi siellä naisissa, sekö lienee pelastanut miinanraivauksesta.
Niin sitä minä pääsin Helsingin junaan ja siellä Helsingin komennuskomppanian vartio-osastoon. Muutaman viikon päästä tuli sinne pataljoonan komentajan rangaistusmääräys: 12 vrk arestia, syy luvaton poistuminen majoitusalueelta. Kom. kompp. päällikkö otti kuulusteluun, että minkälainen tapaus oli. No minä, että kävin iltalomalla ilman lupaa. Meinasi, että on tämä siitä kohtuuton rangaistus, minä muutan tämän suoritettavaksi palvelusvelvollisuudella. Niinpä minä olin 12 yötä putkassa, päivät palveluksessa ja ruokalassa sai käydä syömässä, mutta tukka kuitenkin leikattiin kaljuksi.
Helsingissäkään ei ollut muuta koulutusta, kuin uusien kivääriotteiden opettelua, meidän koulutuskeskuksesta oppimamme sotamies saksalaisen malli piti opetella sotamies venäläisen mallin mukaan, hihnasta olalle, saksalaismalli oli rivistöjärjestys. Kivääriotteita tarvittiin, vartio-osasto oli aina kunniakomppaniassa kun sellaista tarvittiin. Malmin lentokenttä, oli silloin Neuvostoliiton valvontakomission käytössä, siellä kävimme usein kärräämässä halkoja lämpökeskukseen. Oli ”pianojen” ym. haalausta muuttaville, asekätköjen ”evakuoimista” ym. työpalvelua vartiointitehtävien lisäksi.
Mikko-veli katosi Kannaksella kesäkuussa –44. Odotin vankien palauttamisen yhteydessä palaavan Mikonkin, mutta kun sitä ei tapahtunut, niin ylemmät instanssit päättivät ”kadonneena kuolettaa”, niinpä kesällä –45 hänet siunattiin tuntemattomaan leposijaan Kangaslammin sankarihautaan, jossa hänen laattansa Kangaslampilaisten sankarivainajien joukossa. Joulukuun 16 pnä –45 päättyi sitten 350 vrk kestänyt varusmiespalvelus, eli yhteensä armeijan harmaissa sain olla ”vain” 795 päivää.
Kotiväki oli tuohon aikaan edelleen Kangaslammin Joutsenlahdessa, josta kesällä –46 Muhokselle. Muhokselta kymmenen vuoden oleskelun jälkeen tulin Ouluun –56 elokuun 1. Päivänä. Muhoksella tuona aikana rakennettiin uusia rakennuksia pika-asutustiloille sekä voimalaitoksia Oulujokeen.
 Oulussa tammikuulla –89 
submitted by penttihille80 to Suomi [link] [comments]


2019.04.23 14:58 HowToPressASpaceBar Sinkkuna tähän asti ja hyvin menee

Tuttava kysyi, että miksei minulla ole vieläkään ketään vaikka ikää on 30 ja se laittoi miettimään ja siitä innostuneena tai tylsistyneenä ajattelin kertoa oman tarinani miltä tuntuu olla yksin/sinkkuna koko nuoruusikä tähän ikään asti. Tämä myös auttaa summaamaan tähänastiset fiilikset itselle ja toivon, että jotkut muutkin löytävät tästä jotain tarttumapintaa, jos ei niin menetitte vaan aikaa. Halusin tehdä tästä ytimekkään viestin jonka itse olisin halunnut joskus lukea. Pyrin olemaan mahdollisimman totuudenmukainen. Haluan myös tarjota vertaistukea niille jotka mahdollisesti ovat samassa tilanteessa kuten minä. Tarkoitukseni on siis kertoa omat virheeni joita olen tehnyt, johtopäätökset joihin olen päätynyt ja ohjeet joilla pärjätä kun mieli vetää matalaksi. Koen olevani jo tarpeeksi pätevä tästä aiheesta joten voin jakaa sen mitä olen oppinut. En siis hae sääliä tai oikeastaan hyväksyntääkään vaan antaa kuvan siitä, mitä tunteita ja mutkia sinkkumies käy läpi. Samalla haluaisin herättää keskustelua tästä näkökulmasta ja kuulla muiden kokemuksia.

Itsellä ei ole koskaan ollut vaikeuksia olla yksin ja oikeastaan olen aina hakeutunut tekemään asioita yksin tai pienessä ryhmässä. Tunnen olevani vahvasti introvertti joka on varmasti yksi suurimmista syistä miksi olen päätynyt tähän tilanteeseen, mutta ei varmasti ainoa. Olen aina pyrkinyt panostamaan asioissa laatuun enkä määrään ja näin on myös ollut omissa kaverisuhteissakin. Minulla on aina ollut ystäviä tai ystävä ja osaan arvostaa sitä. En kuitenkaan koe yksin olemista ongelmana vaan yksinäisyys on se jota pelkään. Tässä kontekstissa yksinäisyydellä tarkoitan sitä vastakkaisen sukupuolen läsnäolon puuttumista elämästä ja tämä on se aihe josta haluan puhua.

Oma taustani on varmasti aika peruskauraa. Hiljainen poika alakoulussa joka hoiti opinnot mallikkaasti. Sivusta seuraten kun muut “seurustelivat” ja “alkoivat olemaan”. Uskon, että kaikki muistavat tämän ajan. Kerran discossa tyttö pyysi tanssimaan, mutta minä tyhmänä kieltäydyin kun en pystynyt ennakoimaan sitä äkillistä tilannetta, harmittaa jälkikäteen ja se jäi ainoaksi kokemukseksi siltä ajalta. Yläasteella sama kuvio, mutta sekaan lisätty murrosiän tuoma extra energia ja hormoonit, siis ne luonnolliset. Vastaavasti mielenkiinto tyttöjä kohtaa nousi exponentiaalisesti, mutta ujous söi kaikki teoriatasollakin olleet lähestymisyritykset. Melko paha yhtälö. Tämä turhautuminen tietenkin purettiin tietokoneisiin ja sen ympärillä olevaan toimintaan joka puolestaan johti sen alan suvereeniin hallintaan ja taas sosiaalisten tilanteiden taitojen heikentymiseen. Oli helppoa hallita Counter Strike 1.6:ssa tilanteita, mutta edes nopea katsekontakti ei onnistunut tyttöihin. Itsevarmuutta oli, mutta väärissä asioissa.

Lähin kosketus päinvastaiseen sukupuoleen syntyi liikuntatuntien tanssiharjoituksissa ja joka tähän päivään asti on tuorein muistikuva siitä puolesta. Peruskoulun jälkeen uusiin opintoihin. Siellä tuttu kaava jatkui ja toteutti itseään. Luokan paras oppilas, mutta välitunneilla sai sivusta kuunnella miten kaverit vertaili omia tyttöystävä kokemuksiaan ja rooli jäi lähinnä pään nyökyttelyyn hyväksymisen merkiksi, kuten muka olisin ymmärtänyt aiheesta jotain. Tässä kohtaa muistan tosissani alkaneeni miettimään tätä aihetta tarkemmin.

Koulun jälkeen päätin tehdä unelmastani ammatin. Tässä onnistuin, mutta se vaati taas eristäytymistä muista ja kovaa itsekuria ja jälleen sosiaaliset taidot pysyivät siinä mihin ne esikoulu ajoista jäi. Huomasin, että olin tosi pätevä siinä mitä tein ja siinä isossa osassa oli se aikamäärä mitä pystyin laittamaan itseni kehittämiseen seurustelun sijaan. Tämän voi nähdä hyvänä puolena ja siksi ymmärrän historiassa esiintyviä tiedemiehiä ja heidän heikkoja suhteita naisiin/ihmisiin. Joskin suosittelen välttämään Teslan esimerkkiä kiinnostua puluista naisten sijaan.

Minulla ei siis ole ollut mitään huonoa seurustelukokemusta vaan ongelma on niiden totaalinen puuttuminen. Mietin, että miksi en vaan voi uskaltaa ja mennä puhumaan tytöille kuten muutkin. Halusin kuitenkin kovasti samaa mitä muutkin, mutta en vaan saanut aikaiseksi mitään. Alkuun kyse oli ujoudesta joka kumpusi huonosta itseluottamuksesta joka taas vastaavasti syntyi erinäisistä syistä. Tämä ajan saatossa kasvoi pienestä korokkeesta isoon seinään jonka yli ei pääse ja sen murtamiseen vaaditaan jotain voimaa mitä minulla ei ollut. Ihminen sopeutuu ja se on yleensä hyvä ominaisuus, mutta itse näen yksinäisyyden asiana johon on vaikea sopeutua ilman, että muuttaa radikaalisti elämään suhtautumista. Me olemme kaikki monimutkaisia systeemejä joissa kausaliteetti vaikuttaa pinnan alla. Asioita muuttamalla voidaan saada haluttuja tuloksia, mutta millä hinnalla.

En haluaisi ajatella, että peli olisi menetetty jos ei ole saanut mitään seurustelukokemusta elämän ensimmäisen 25 vuoden aikana, mutta samalla pitää tiedostaa, että ympärillä olevat, mahdolliset naiset omaavat enemmän kokemusta. Nuorempana kokemuksen puute tuskin haittaa, mutta vanhempana se kyllä vaikuttaa merkittävästi jo siihen uskaltaako lähestyä muita ja miehenä on edelleen pakko tehdä se aloite. Tasa-arvo kun ei toimi tähän suuntaan. Jos syystä tai toisesta ei sitten omaa kokemusta niin on melko hukassa. On kuin jalkapäivän väliin jättänyt punttisalilla käyvä tyyppi joka ei jaksa juosta ja jolle on helppo nauraa kun se kompuroi juoksumatolla.

En ole koskaan mielestäni ollut mitenkään täysin toivoton tapaus verrattuna ikäisiini kavereihin, mutta käsittelen tätäkin aihetta tuonnempana. Omalla kohdallani monet asiat pitäisi olla “paperilla” kunnossa kumppanin löytämiselle, mutta tätä pohtiessa olen huomannut miten monimutkainen aihe tämä oikeasti on tai sitten vaan teen siitä sellaisen.

Olen liian kriittinen asioiden suhteen, mukaan lukien itseni. Näen itseni vaan kriittisessä valossa joka vastaavasti heijastuu mielialaan jossa vähättelen itseäni ja omia saavutuksia. Tämä taas on kaikkea muuta mitä pitäisi tuntea jotta voisi lähestyä naisia. Olen käsittänyt, että itsevarmuus korjaa hiukan karummankin ulkomuodon. Vaatimattomuus on suomalaisille tietenkin ominaista, mutta jossain kohtaa menee raja jossa itsensä vähättelemällä saa sen vaikuttamaan joka osa-alueeseen elämässä

Mitä enemmän aiheesta lukee ja etsii muiden kokemuksia, sitä enemmän tuntee olevansa hukassa. On iso määrä termejä, eri ryhmiä jotka harjoittaa tiettyjä elämän oppeja ja kasa “asiantuntijoita” jotka rahastavat “totuudella”. Myönnän, että olen käyttänyt liikaa aikaa näihin, mutta uskon, että joukossa on järkeviä pointtejakin. Tässäkin aiheessa sokeasti yhtä suuntaa seuraamalla voi päätyä huonoon paikkaan.

Olen käynyt jo klassisen kaaren missä otetaan red pill ja “ymmärretään” miten naiset toimii, sitten PUA (Pick Up Artist) teoriaa jolla saadaan äärimmäinen itsevarmuus lähestyä ketä vaan, lasketaan numeroita ja lopuksi laitetaan MGTOW lakki päähän ja kritisoidaan miksi naiset ovatkin ilkeitä ja miten heikossa asemassa mies on tässä kaikessa. Päivän lopuksi sitten luvataan NoFap lupauksia ja toivotaan, että naiset juoksee kadun toiselta puolelta syliin kun aistivat massiiviset testosteronin nousut. Uskokaan kun sanon, että tästä polusta ei jää mitään käteen ja sitä ei kannata kulkea pitkään. Katkeroituminen on yllättävän helppoa, pelottavaa jopa.

Olen myös hyväksynyt vuosia sitten sen, että parisuhteen syntyminen ei ole mikään ihmisoikeus ja kenelläkään ei ole velvollisuutta solmia parisuhteita toisen kanssa. Ihan kuten luonnossakin, kaikki pohjautuu selviytymiseen ja sitä kautta siihen kenellä on mahdollisuus lisääntyä. Me ihmiset vaan olemme saaneet käärittyä aiheen pehmeämpään pakettiin vaikka taustalla jyllää alkukantaiset funktiot. Disney prinsessat ja prinssit ovat luoneet illuusion jostain mitä ei oikeasti ole. Tämän ymmärrettyä näkee asiat objektiivisesta näkökulmasta joka vastaavasti auttaa näkemään omat virheet, syyt ja seuraukset. Miehet ja naiset hakevat tiettyjä piirteitä ja tämän päälle vielä vaikuttaa vallitseva kulttuuri ja sen hetkiset vivahteet. Riippuen myös missä asut, voivat mahdollisuutesi olla hyvät, huonot tai jotain siltä väliltä.

Jokaisen kortit on jaettu kun tänne tullaan, osan pakasta voi pelata elämän aikana, riskillä tai harkiten ja katsoa mihin ne riittää. Päätöksiä pitää tehdä ja niiden kanssa elää ja tämä on mielestäni tärkeää. Syitä yksinäisyydelle voi hakea mistä vaan, mutta enemmän tai vähemmän ratkaisut lähtevät itsestä. Voin vaan jossitella, että missä olisin nyt jos olisi uskaltanut ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennyt juttelemaan tytöille nuorempana, olisinko nyt onnellisempi vai en. Ehkä jonain päivänä koen suuren itseluottamus boostin ja uskallan, ei tässä vielä ikäloppuja olla.

Päätin luonnollisesti käyttää omaa vahvaa elementtiäni ja etsiä seuraa netin kautta. Tutkin aihetta paljon, loin tunnuksia kaikkiin suomalaisiin sivustoihin. Iteroin kuvia, välillä jopa photoshopaten, kokeilin eri tekstejä ja ennen kaikkea olin aktiivinen ja lähetin paljon kohdennettuja viestejä. Harrastin tätä aktiivisesti vuoden verran käyttäen 4:ää eri sivustoa ja tämä ajoittui pre Tinder aikaan. Tunnukset poistin viiden vuoden päästä tästä aktiivisesta kaudesta. Syitä tähän oli monia. Maksuttomat sivustot muuttuivat maksullisiksi, ominaisuuksia karsittiin ja tarjonta oli tosi pientä eikä se ollut aktiivista. Suurin syy lähdölle oli se, että en saavuttanut mitään tuloksia. Arvioin lähettäneeni noi 350 viestiä joista vastauksen sain 10:een. Alueena oli koko Suomi. Näistä kahden kanssa sain pidettyä lyhyen viesti yhteyden, mutta niiden kariuduttua totesin tämän kortin pelatuksi. Näin jälkikäteen katsottuna olin luultavasti liian nuori ja silloin myös nettitreffailu koettiin epämuodikkaaksi ja siitä syystä pienen piirin puuhasteluksi.

Pian tämän jälkeen Tinder tuli kuvioihin. Ajattelin, että vihdoin voin siirtää kaiken oppimani nettitreffailusta Tinderiin ja saada tuloksia. Valitettavasti Tinder korostaa ulkomuotoa yli kaiken jolloin omat pelimerkit loppuivat kesken. En lannistunut vaan olen käyttänyt Tinderiä vuodesta 2015 tähän päivään asti. Alussa aktiivisesti ja sen jälkeen satunnaisesti. Matcheja olen saanut 4 vuoden aikana 25 joista yhden kanssa viestiä vaihtui enemmän kunnes radiohiljaisuus iski päälle. Tinder on hyvä jos satut olemaan siinä 10% miehistä joilla ulkomuoto täsmää naisten ihanteita, muuten olet sitten tuurin varassa. Ne parit viestit jotka sain vaihdettua mukavan oloisen naisen kanssa tuntuivat mahtavilta. Fiilis oli melkoinen ja siihen voisi jopa jäädä riippuvaiseksi.

Nettideittailussa tuntuu pätevän aika samat asiat mitä oikeassakin maailmassa. Itse näen, että ujous ja itsetunnon puuttuminen yhdistettyä jo luontaiseen introvertti -käytökseen tekee minusta näkymättömän. En myöskään kuulu ulkomuodollisesti siihen top kategoriaan. Olen pitkä, sporttinen ja päihteetön eikä minulla ole ongelmia elämässä, mutta tämä taas voi näyttäytyä tylsänä. Tästä syystä en usko nettideittailussa olevan minulle hyötyä, oli alusta/sovellus mikä tahansa ja tästä on jo merkittävä määrä omaa statistiikkaa.

Olen miettinyt monesti voiko olla onnellinen, mutta silti elää yksin. Itse pystyn. Ehkä ennen oli mahdollista eristäytyä muista ja ohjata se energia muuhun. Esimerkiksi munkit (ei leivokset) tekivät tätä ja ymmärrän luostareihin eristäytymisen hyödyt. Tässä ajassa on vaikeampaa toteuttaa samaa ja silti elää maailmassa joka on ärsykkeitä täynnä. En itse pyri tähän ja haluan olla normaali ihminen normaalissa maailmassa.

Järjellä ajateltuna ihmisen pitäisi olla onnellinen jos saa elää terveenä ja katto pään päällä. Olen huomannut, että näin ei kuitenkaan ole. Varsinkin kun elämässä tulee vastoinkäymisiä, mieli vetää yksinäisyyden esille joka taas potkaisee päähän vielä lujempaa. Kaikki elävät olennot pyrkivät lisääntymään ja ihmisellä vielä on läheisyyden tarve ja nämä on vieteistä voimakkaampia joten en usko, että näitä voi koskaan täysin poistaa yhtälöstä. En myöskään halua luopua niistä, koska ne ovat osa ihmisyyttä.

Tässä on ehkä se tärkein “oppi” jonka olen oppinut ja jonka haluan jakaa. Onnellisuuden kannalta on mielestäni tärkeää kokea välillä huonompia aikoja jotta arvostaa hyviä, mutta olla aina sinut itsensä kanssa ja jossain vaiheessa hyväksyä asioita. Elämä on vaikeaa kaikille ja jokaisella on omat kamppailunsa.

Itse pyrin välttämään omassa elämässä kaikkea keinotekoista, koska yleensä se myös vääntää yksinäisyyden esille. Sosiaalinen media, elokuvat/sarjat harvoin tuo hirveästi elämään, mutta niistä irti päästäminen tuo paljon etuja. Se aika minkä olen käyttänyt yksinäisyyden kanssa painimiseen olisi voinut käyttää paremmin. Sillä vaivalla olisi oppinut vaikka uusia kieliä tai kehittämään omaa osaamista muilla alueilla. On turha kokea kateellisuutta niitä kohtaan jotka ovat löytäneet jonkun vierelleen vaan kääntää se ihan toiseen suuntaan ja välttää joka tilanteessa vikojen etsimistä muista. Meillä kaikilla on tietty määrä tunteja ennen kun kellokortti leimataan viimeisen kerran joten mieti mistä saat parhaimman hyödyn. Itsesi kehittämisestä vai turhasta murehtimisesta. Itse koen löytäneeni tasapainon asioiden väliltä ja toivon sitä myös muille.

EDIT! Suuri kiitos kaikille kommentoijille! Ajattelin, että summaan tämän kaiken palautteen. Itselle tuli yllätyksenä se, että tämä aihe kosketti näin monia, tavalla tai toisella. Se on samalla rohkaisevaa tietää, ettei ole yksin asian kanssa, mutta toisaalta isossa mittakaavassa huolestuttava asia. On hyvä nähdä, että monet ovat sinut asian kanssa, mutta luulen silti, että monilla tulee hetkiä jolloin asia vaivaa. Tärkein on edelleen mielestäni se, että tiedostaa sen tunteen ja mistä se tulee, miksi tilanne on niin ja mitkä ovat syyt. Tämän jälkeen voi tehdä valintoja terveeltä pohjalta. Korjata ne syyt ja katsoa eteenpäin tai vaan hyväksyä tilanne ja löytää ne asiat elämästä josta saa tyydytystä ja hyväksyntää jos sitä kaipaa elämäänsä. Kaikessa myös välttää katkeroitumista ja syiden ulkoistamista muille.
Vaikka oman postauksen tarkoitus olikin vaan kertoa oma tarina ja aloittaa keskustelua aiheesta niin kommenttia tulikin melkoinen määrä ja ihan konkreettisia vinkkejä joista osasta itse olen jo ottanut kopin ja joista osaa on tarkoitus soveltaa tulevaisuudessa, kun saa pohjalle enemmän onnistumisia. Olin tavallaan hyväksynyt tilanteeni ja siinä mielessä heittänyt hanskat santaan, mutta kaikki vertaistuki ja vinkit loi sitä toivoa vielä tulevasta. Sain vahvistuksia omille fiiliksille, mutta myös uutta näkökulmaa moneen asiaan. Omalla kohdalla varmaan keskeisimmät ovat se, että näkee naiset ihmisinä siinä missä muutkin, aloittaa tarpeeksi matalalta ja kehittää sitä kautta rohkeutta toistojen kautta keräten onnistumisia ja varsinkin epäonnistumisia, koska niistä oppii. Samoin siirtää sitä focusta pois Tinder maailmasta oikeaan maailmaan ja arkisiin asioihin.
Parit pointit jotka heräsi kun luin kommentteja. Maksullinen puoli on varmasti ratkaisu monille, mutta mietin sitä, että voiko sillä myös olla niin paljon negatiivisia vaikutuksia jolloin se nettotulos jää negatiiviseksi tietyille ihmisille, lähinnä itseni kaltaisille joiden prioriteetissä se puhdas seksi ei ole ykkösenä vaan halu tuntea se toinen ja viettää aikaa, vaihtaa ajatuksia ja katsoa mihin se etenee. Tässä yhtälössä se tieto, että toinen on siinä vierellä vaan puhtaasti rahasta rikkoo fiiliksen vaikka se tietenkin on sen toisen oma päätös eikä ketään pakota tätä henkilöä. En sano etteikö tästä olisi hyötyä saada kokemuksia ja varmuutta siihen kun kohtaa jonkun joka on oikeasti mukana ilman tuntiveloitusta. Jokainen tietenkin pohtii omalta kohdaltaan, mutta tässä oli oma näkemys asiaan.
Toinen pointti jonka huomasin toistuvan oli ulkomaiset naiset. Olen jonkin verran aiheesta lukenut ja miten länsimainen mies nähdään eri kulttuureissa. Siinäkin on etunsa ja ihan validit syyt laajentaa skaalaa. Helposti tämän aiheen käsittää siten, että 50+ vuotiaat miehet lähtevät Aasian suuntaan hakemaan seuraa. Ei tietenkään kyse ole aina seksiturismista ja tuskin ketään nyt suoranaisesti tätä tarkoittikaan. Lähtökohtaisesti pidän siitä ideasta, että matkustamalla saa paremman käsityksen asioista ja mahdollisesti siinä samassa tutustuu uusiin ihmisiin ja se vastapuoli voi nähdä mielenkiintoisena sen mikä taas täällä nähdään tylsänä. Tässäkin aiheessa itselle herää samoja kysymyksiä mitä maksullisesta seurasta. Jos joku oikeasti ja aidosti haluaa viettää aikaa ja tutustua, olisi se optimaalinen tilanne. Jos taas motiivina on raha jonka mahdollisesti varakas länkkäri voisi tuoda kyseisen naisen elämään niin siinä kohtaa, ainakin omalta osalta miettisin asiaa uudestaan.
Tinder tuntuu jakavan myös mielipiteitä. Osa on sitä vastaan, osa näkee sen potentiaalisena ja osa ei edes halua koittaa. Näin siis kärjistettynä. Itse näen, että zumpailen näiden ääripäiden välillä, mutta tiedostan kuitenkin ne tietyt faktat. Tästäkin aiheesta tuli paljon hyviä vinkkejä ja molemmilta sukupuolilta. Tinderin kohdalla olen aina nähnyt ja näen edelleen ongelmana tai vahvuutena, riippuen henkilöstä sen ulkomuotoon keskittymisen. Tietenkin nykymaailma on hektinen jolloin visuaalisina otuksina voimme nopeasti käydä läpi tarjontaa, mutta tässä jalkoihin jää itseni tyyliset miehet. Yleensä mitä enemmän on valinnanvaraa, sitä ahdistavampaa ihmisille on vaikka olisi siellä valitsemis puolella kuten naiset. Kommenteissa tuli paljon vinkkejä joilla parantaa omia mahdollisuuksia, mutta vaan tiettyyn rajaan asti. Onneksi yleensä nämä ohjeet myös antavat sisältöä elämään ylipäätään kuten ulkomuodosta huolta pitäminen jolloin se on win & win. Yksi vinkki jonka huomasin itse hetki sitten on se, että on mielenkiintoista katsoa millaisia profiileja miehillä on Tinderissä, koska niitä vastaan kilpailet. Tämän ei saa antaa lannistaa vaan lähinnä sitä kautta näkee yleiset trendit ja kaavat joita käyttää tai välttää jos haluat erottua joukosta. Sama toimii Badoossa jota olen testaillut myös, mutta huonolla menestyksellä.
submitted by HowToPressASpaceBar to Suomi [link] [comments]


5 tunnin kuluttua jysähtää Minä rakastan sinua - Rakkausrunoja lyrics - أجمل شعر عن الحب مترجم HD #TUBENOMITHAUTAAN - Rauskin RAGE 'TUBE HALTUUN'-kurssista Pyhimys - Loppupuhe Neljän sarven salaisuus Ville Valo Tribute - Paha Vaanii Minä olen elossa Takaisin Jumalan Sanaan (John Mulinde) Näin saan asiakkaan ostamaan – Mika D. Rubanovitschin vinkit suomalaiselle intohimoyrittäjälle Kolmas maailmansota, Babylonin (Amerikan) kukistuminen, ylöstempaus (Profetia)

  1. 5 tunnin kuluttua jysähtää
  2. Minä rakastan sinua - Rakkausrunoja lyrics - أجمل شعر عن الحب مترجم HD
  3. #TUBENOMITHAUTAAN - Rauskin RAGE 'TUBE HALTUUN'-kurssista
  4. Pyhimys - Loppupuhe
  5. Neljän sarven salaisuus
  6. Ville Valo Tribute - Paha Vaanii
  7. Minä olen elossa
  8. Takaisin Jumalan Sanaan (John Mulinde)
  9. Näin saan asiakkaan ostamaan – Mika D. Rubanovitschin vinkit suomalaiselle intohimoyrittäjälle
  10. Kolmas maailmansota, Babylonin (Amerikan) kukistuminen, ylöstempaus (Profetia)

MINÄ sallin saatanan tuottaa niin pahoja haavoja sinuun, jos et lopeta tätä ylpeilevää, ylimielistä asennetta. Tätä asennetta, että 'tämä valtio on täydellinen eikä ole tehnyt ... Tapahtumat kuten conit, expot ja satunnaiset meet&greetit ovat luoneet nuorisolle sen kuvan, että 'tubettajan' näkeminen on jotenkin suuri asia. ... Se on sopiva, sillä ketään ei kiinnosta ... Voin elää kuten tahdon, kunhan pysyn varuilla. Se ketään ei vie väkisin, saa kukin valita. Vaan hankalaa on aika-ajoin mieli hallita, itsemurhalentäjää ei ruusuin palkita. Luoja auta, pidä... Vanhat uudenvuoden raketit täytyy räjäyttää, älkää tehko kuten minä joka säilytän vanhentuneita räjähteidä vuosi tolkulla. Ja muistakaa näkökyky on muotia vielä vuonna 2010:n. En tuu tekemään aktiivisesti videoita mut te voitte löytää mut robloxista kun oon siel melkein 24/7 Jos olitte huteloita ja ette kattonu tarkasti mun roblox Username on Lama_WolfGirl123 ... Uusi maailmanjärjestys on tulossa ja nykyinen on katomassa. Myös Lähi-idän ja Israelin kohdalla on tapahtumassa suuria muutoksia, kuten myös Amerikan Yhdysvaltojen kohdalla. Mitä ... Minä rakastan sinua - Rakkausrunoja lyrics - أجمل شعر عن الحب مترجم HD ... Miten voin selittää tämän tunteen Se on menossa aamulla, illalla Kuten kyyhkynen Kun olen ... 'Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on.' (Jes 55:6) Jumala sanoo: 'Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä ... Mitkä ovat suomalaisten itsensä työllistävien yrittäjien suurimmat myynnin haasteet? Miten löytää asiakkaan tarve ja kuinka monipuolinen osaaminen saadaan os... Albumilta Poikkeustapaus Sanat: Nyt mun takki on tyhjä kuin säästöpossu voin päivän kittaa vähästä kossuu et päästä poistuu koko tän plotan duunaus kännis hoituu se päähän kato ...